Vuotuiset joulukorttirahamme sijoitetaan jälleen tänä vuonna Kirkon ulkomaanavun "Osta vuohi"-rahastoon.
Hauskaa ja lämmintä JOULUILOA ihan jokaiselle. On perinteisen joulukuvaelman hetki:
Viime jouluna toteutimme vielä ”perinteitä” ja uimme Hua Hinissä isän ja Eeva-Liisan kanssa auringonpaisteessa ja söimme taivaallisen hyvää thai-ruokaa kalastajakylässä. Tänä vuonna budjettiin tuli matkan kokoinen lovi eikä koiravahdinkaan löytyminen ollut niin yksinkertaista, joten koto-Suomessa vaihteeksi. Tuskin enää koskaan vietämme mitään ”perinteistä Suomalaista” joulua kinkkuineen ja laatikoineen, mutta sitäkin innokkaammin luomme uusia perinteitä nykyisten rinnalle. Mm. jokavuotinen joulukadun avajaisten kebab on jo pysynyt kuvioissa yli 10 vuotta, joten siitä lähdetään. Sellaiset ”perinteet”, jotka tuntuvat hyvältä jokaisesta, ovat meidän perheen perinteitä. Joka tapauksessa joulun pyhät ovat kannattavaa aikaa olla myös töissä, ja sairaalasta luulisi töitä irtoavan…
Tammikuussa olimme ruskettuneita ja suorastaan kauhuissamme jäätävän kylmästä kelistä. Lumitöitä sai tehdä kolmella pihalla, samoin huolehdittavana oli kolme kämppää ja autoa. Kattoremontin jäljiltä kotona oli onneksi lämmintä ja viihtyisää, joskin puita meni ihan kammottavia määriä kun takkaa sai polttaa aamuin illoin. Lapset ja Vivi kävivät koulua ja Pasi töissä. Arjen rutiinit siis pyörivät. Edu oli ilmoitettu tammikuun lopulla Turkuun näyttelyyn, jossa sai kivan arvostelun, ja viihdyimme muiden koiraihmisten kanssa paikalla. Helmikuussa oli vuorossa Tallinnan näyttely jostain kumman päähänpistosta, ja siellä tyhjensimme pöydän sitten niin, että pojan tittelirivistö kasvoi EE muotovalion arvolla.
Helmikuun lopulla, itse asiassa heti tuon voitokkaan Viron keikan jälkeen, Vivi aloitti harjoittelun Salon sairaalan sisätaudeilla. Jälleen kerran yksi parhaista harjoitteluista, tosi mielenkiintoista ja opettavaista. Siinä hurahti maaliskuukin sairaalassa. Kevät ei näyttänyt tulevan koskaan. Ainoa huono puoli tuossa harjoittelussa olikin se, että auto piti jättää aina parkkiin päiväksi tai yöksi, ja se oli jääkylmä, eikä tuntunut lämpenevän millään ennen puolta matkaa kotiin. Tässä kohtaa aina mietin miten mukava tuo Perniön vuodeosasto on, kun työmatkat voi mennä kävellen…
Huhtikuussa alkoi keväästä olla merkkejä ilmassa ainakin vähän. Etelän karkulaiset palasivat Suomeen, ja joutuivat kauhukseen tekemään vielä lumitöitä, eikä pyöräilemään todellakaan voinut mennä. Lumi tuntui kuitenkin sulavan vauhdilla, ja me parhaamme mukaan pyrimme auttamaan heittelemällä kinoksista aina uutta lunta sulien kohtien päälle. Huhtikuussa teimme myös päätöksen, joka tuli vaikuttamaan loppuvuoden tahtiin…. siitä lisää myöhemmin.
Koko kevään lapset kävivät koulua reippaana ja terveinä. Tytöt jatkavat edelleen ratsastusharrastustaan, molemmat ovat tosi taitavia hevosen käsittelijöitä, ja olemme tyytyväisiä tähän valintaan. Itse kävin jonkun kerran katsomassa ja rapsuttelemassa hepoja tunnin alussa tai lopussa, ja sain todeta tyttöjen todella hanskaavan isojenkin hevosten laittamisen. Lotalla nyt on pituudesta johtuen vähän vaikeuksia oikein isojen hepojen satuloinnin kanssa… Pari kertaa otin myös Edun tallille tutustumaan vieraaseen lajiin, ja yllättävän hyvin se tuntui polleihin sopeutuvan. Edelleen vaan huomaan, että kun keväällä siitepölyt alkoivat pöllytä, myös hevosten pöly sai itseltäni silmät kutisemaan ja nenän vuotamaan. Sen verran siis allergiaa edelleen olemassa, etten voi ajatella itse aloittavani tätä hauskaa harrastusta.
Toukokuussa starttasimme kauden ensimmäiset MEJÄ-kokeet, eli asuntovaunu tuli taas käyttöön. Oli hieno tunne pakata tavarat ja lähteä. Kuin olisi lomalle mennyt ja kyse oli kuitenkin vain kahdesta yöstä. Edun MEJÄ-kausi meni tänä vuonna sikäli ihan putkeen, että meillä on puhdas ykkösten suora tältä vuodelta, myös startti piirinmestaruuskisoissa, josta ei odotetusti voittoa tullut, mutta ykkönen sieltäkin kivoin arvosteluin.
Koulut loppuivat kesäkuun alussa. Tytöillä molemmilla hienot todistukset, ja Joonaksen todistus aiheutti ensin turhia sydämenlyöntejä, kun en hoksannut ammattikoulun arvostelun olevan 1-3 itselleni tutun 1-5 sijaan, ja lähes haukuin pojan pataluhaksi kun oli pelkkää kakkosta ja kolmosta…. =)
Lotta oli ratsastusleirillä viikon kesäkuussa ennen juhannusta, ja suorastaan taivaissa kaiken sen jälkeen. Oman leirinsä jälkeen hän järjesti kaverilleen keppihevosleirin, jossa majoituttiin vaunussa pihalla, ja minä toimin ylimpänä emäntänä tarjoillen ne 4-5 ateriaa päivässä. (Leireissä tärkeintä on jatkuva syöminen!!) Tytöt olivat kovin tunnollisia ja joka päivä ohjelmassa oli koulutusta, hoitoa ja ratsastusta. Tunteja yhtä soittoa he jaksoivat mm. kulkea pitkin metsiä keppareidensa kanssa. Ronja lähti rippileirille Elvaan, Viroon, kesäkuun lopulla, ja konfirmoitiin kauniina sunnuntaina heinäkuun alussa. Joonas taas aloitti kesätyöt juhannuksen tietämillä Saarenjärven tilalla pakaten mansikkaa, perunaa, hernettä ja mitä milloinkin. Koska tila on 15 km päässä meiltä, heitimme hänet sinne aamuisin ennen viittä, ja hän fillaroi kotiin sitten kun pääsi. Olimme huolissamme kun päivät alkoivat venyä, ja poika tekikin 12-16 tunnin päiviä pitkään kun kausi oli parhaimmillaan. Mutta hän tykkäsi ja teki hyvän tilin, joten hyvä niin.
Vivi oli jälleen kesän Perniön vuodeosastolla toukokuun lopulta heinäkuun loppuun. Elokuussa alkoi taas pakollinen harjoittelu, tällä kertaa mielenterveys-harjoittelu, jonka tein Perniön Rehabian toimipisteessä. Kuusi viikkoa meni että hujahti, ja sitten olikin aika lähteä… nimittäin Tukholmaan.
Keväällä tarjottiin mahdollisuutta joko tehdä harjoittelu tai lähteä vaihto-oppilaaksi ulkomaille. Jälkimmäisestähän minulla on kokemusta, eikä sitä voinut edes ajatella näin perheellisenä. Olin kuitenkin törmännyt sairaalassa tilanteisiin, joissa huomasin, ettei ruotsinkielen taitoni riitä. Mm. sisätautijaksolla kysyin (onneksi hyvin huumorintajuiselta) potilaalta pokkana onko hän jo riittävän kännissä…. (tarkoitus oli kysyä onko hän saanut riittävästi syödäkseen, klassinen virhe!!)
En vaan kerta kaikkiaan pärjää toisella kotimaisella sanaston kanssa riittävän hyvin. Ja potilaita rannikolta on Salon alueella yllättävän paljon. Niinpä ruotsia tulisi prepata ja mikä sen parempi vaihtoehto kuin naapurimaa, jossa suomea ei pystyisi käyttämään. Karolinska Sjukhuset Huddingessa, etelä-Tukholmassa, toivotti lämpimästi tervetulleeksi syyskuun puolivälissä. Olin ensin kolme viikkoa munuais- ja endokriinisellä, sitten kolme viikkoa infektioilla. No, totuushan on, että Ruotsissa on suomalaisia töissä vaikka kuinka paljon, mutta onnistuin kuin onnistuinkin puhumaan heille pelkkää ruotsia, ja sanasto kasvoi kielikylvyn ansiosta paljon. Paitsi että Tukholma on kaunis, siellä on erinomaisesti toimiva julkinen liikenne, ja kun opiskelijana sain kaikki mahdolliset alennukset, kelpasi kuljeskella katsomassa kaikki nähtävyydet joista on ikinä kuullut. Koulu maksoi asunnon vuokran ja vähän ylimääräistä, vaikka eihän tuo taloudellisesti kannattava keikka ollut. (Olisi ehkä ollut jos kaikki kaupat olisivat pitäneet ovensa suljettuina minulta, Pasin huomio!!) Kaikkea ei vaan voi mitata rahassa, edes köyhä opiskelija. Marraskuun alussa palasin kotiin hyvin kylvetettynä, osin unetkin ruotsiksi näkevänä. Sen verran kieli tarttui, että ihan ajatuksissaan koirien kanssa metsässä ollessa huutelin niitä lähemmäs ja kun tulivat, saatoin kehua ”oj, vad bra” kunnes tajusin, että nyt lipsahti vähän vieraalle…
Marraskuussa oli aika aloittaa opinnäytetyön tekeminen; aiheena ”Musiikin käyttö muistisairaiden ja aivoverenkiertohäiriöpotilaiden hoitotyössä”. Jouduin kieltäytymään lähes kaikista keikkatöistä, koska vapaa-aikaa ei koulun puolesta enää järjestynyt entistäkään vähää. Kirjoitustehtäviä tuli sellaista tahtia, että istumalihaksia tässä näköjään eniten kuntoutetaan opparin muodossa. Kiitos työttömyyskassalle, joka piti taloudesta vihdoin huolen aikuiskoulutusrahan muodossa.
Joulukuun alussa alkoi koulun puolesta joululoma, ja koska opinnäytetyöni liittyy Turkulaiseen vanhainkotiin samoin kuin konservatorioon, hain myös töitä Turusta, ja majoituin sitten peräkkäisten vuorojen väleillä myös kaupunkiin, ja tein kivat ja kiivaat kolme viikkoa TK-päivystyksessä oppien mahdottoman määrän uutta jälleen kerran. (Kiitos, Nana♥, vinkistä ja valtavan iso kiitos Annelille♥ Maan Mainioimman Majatalon emännöimisestä!! Koetan tämän jotenkin teille korvata vielä joskus…) Samalla opintopisteet riittivät epäpätevään sairaanhoitajan titteliin vaikkakin tämä ”valehoitaja”-titteli ei ehkä ajankohdan uutisista johtuen ole ihan paras mahdollinen maine. ”Tehis” on kuitenkin kiivastahtinen paikka ja siellä oppii joka vuorossa jotain uutta.
Joulukuusi laitettiin pystyyn jo itsenäisyyspäivän aikoihin. Kaunista tunnelmaa ilman oloa pakollisesta kaappien siivoamisesta tai muusta joulustressistä. Epävirallista joulua juhlistimme syömällä jouluruokia hyvin heti joulukuun alussa ja toisaalta käymällä vähän ulkona syömässä perinteisesti. Lahjat oli jo jaettu Ruotsista tultua. Varsinaiset pyhät olin töissä perheen lomaillessa.
Ensi vuodesta tulee mielenkiintoinen: Vivin viimeinen kouluvuosi, valmistuminen osuu jouluun 2012. Joonaksella on toisaalta myös viimeinen vuosi alkamassa, hän valmistuu sitten keväällä 2013. Ronja taas lopettaa yläasteen samana keväänä ja Lotta siirtyy vuorostaan kuluttamaan Perniön yläasteen penkkejä. Huh…. Keksisimmekö Pasinkin pään menoksi jotain ehkä keväälle 2013?? ;-)
Talven varalle on jo jotain suunnitelmia. Niistä ehkä lisää vuoden päästä samaisen kirjeen muodossa…
Toivomme kaikille rauhallista ja rentouttavaa joulunaikaa.
Kuten ennenkin, meillä on yleensä pakkasessa pullaa ja kahvit keitetään yllätysvieraille mieluusti!
Feliz Navidad, Merry Christmas, God Jul
Vivi, Pasi, Joonas, Ronja, Lotta, Karo & Edu
Henkilökohtaisesti olen kuitenkin äärettömän tyytyväinen: kaikki on mennyt aikataulullisesti kuten suunnittelin, tykkään työstä yli kaiken ja opin jatkuvasti.